Väistämätön paluu arkeen oli kuukauden Pohjanmaallaoleilun jälkeen edessä eilen. Pakkasin laukut ja lähdin.. Kumma juttu miten siihen lähtemiseen ei totu. Aina itkettää yhtä paljon. Mutta siellä ei ole minulle koulua ja jos opiskella haluaa niin.. ei auta muu kuin startata. Sampo yritti viimeiseen asti tulla mukaan, ja kun sitä sitten yritin halailla ennen lähtöä, sain vastalauseeksi rimpuilua ja urinaa. Miten sille voisi kertoa että mun tulee sitä kyllä ikävä ja ottaisin mukaan jos voisin? Sen on parempi olla kotikotona, jossa äiti hemmottelee sen pilalle, ja vie valjaissa ulos aina kun kissa vaatii sitä ulko-ovella. Täällä se olisi liikaa yksin, ja muutenkin - ei äiti siitä malttaisi luopua. ;)
Näky täällä olikin sitten seuraavanlainen. 80 % mainoksia. Kuivuuteen kuolleet kukat, ensi kerralla pyydän jotakuta parempimuistista kastelemaan kukat kuin tällä kerralla. ;) Kuivahtanut sitruspuun taimi harmittaa, se on yksi niistä jota viime kesänä Koemaistajan minisitruksen siemenistä kasvatin. Orkidea sen sijaan odotti minua jotta voi aloittaa kukinnan, luulin sen kukkineen jo joulun aikana. Ja joulukaktustahan nyt ei voi edes tappaa. En tiedä milloin tähän välimatkaan tottuu. Välimatka Koemaistajaan on yli puolituhatta kilometriä. Kotiin on yli kolmesataa. Muutama ystävä on onneksi lähempänä, ja tänne on mahdottoman kivaa saada vieraita, joita onkin lähiviikkoina tulossa mukavasti. Että eiköhän tästä taas selviä. Sitä Sampoa vaan on ikävä.
Pian saan esitellä vähän isomman valmiin neulomuksen. Enää puuttuu kaulus ja vetoketju. :)
Pojasta tuli Tatu, ja hyvin sopiikin nimi saajalleen! 
