Kuukausi takaperin mun elämä meni ympäri. Ei voi sanoa, että se potkii mua päähän; se potkaisi kerran kunnolla. Sen jälkeen se on vähän yrittänyt paikata sitä kolhua, tuomalla eteen ystäviä, ja paljon hyviä asioita. Vaikka se kaikkein rakkain on nyt poissa, on silti muistettava että oma elämä jatkuu. Vaikka ei välillä oikein haluaisi.
Palasin tänään Helsinkiin Pohjanmaan turvasta, ja huomenna aloitan aamuni muistelemalla miten ruotsia puhutaan. Oon aina tykännyt mennä syksyllä kouluun, ja heinäkuun lopussa seisoin parvekkeella ja haistoin syksyn ja syksyfiiliksen, sen mukana tulee opiskeluinto. Seuraavana päivänä saapui tieto, joka lamautti kaiken. Kuitenkin tänään, kalliolla istuessani, mietin että kyllä se opiskeluinto siellä on, edelleen. Se vain on nyt erilaista, niinkuin ihan kaikki muukin.
Kyllä minua pelottaa, miten tämä elämä tästä lähtee taas sujumaan, tavallaan yksin kaukana kotoa. Ajattelin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden.. mutta hidastaa tahtia. Opetella nyt sellaiseen tahtiin, jolla Koemaistaja meni eteenpäin; rennon rauhallisesti, ja avoimesti. Annan itselleni luvan olla nyt vähän heikompi, tehdä töitä pikkuisen vähemmän kuin hulluna viime vuonna ja ottaa elämääni takaisin niitä asioita, jotka ovat jostain syystä jääneet taka-alalle.
On nyt oikeasti vaan keksittävä jotain muuta, koska rakasta en saa enää takaisin.
Kotona viettämäni kuukausi sujui Pikku-Reinoon tutustuen. Sampo-kissalle kaveriksi haettiin tällainen "punaanen kissu". Molemmat kissat tarjosivat mahtavaa kissaterapiaa, ja nyt onkin vähän harkinnassa, onnistuisiko oman terapiakissan (tai koiran?!) hankkiminen.
Ylipäätään olen saanut huomata etteivät ne ystävät ole mihinkään hävinneet. Osa niistä on vähän kauempana, osa lähellä.. Toisten kanssa vaihdetaan kuulumisia ja mennään yhdessä eteenpäin päivittäin, jaetaan ilot ja murheet, kun taas toisten kanssa polut risteilevät yhä uudelleen, pitkiäkin aikoja saattaa kulua niin ettei kuljeta vierekkäin. Silti silloin kun askeleet taas kohtaavat, niitä kävellään samaan tahtiin kuin aina ennenkin. Ja kaikki kuljettu matka on osoittautunut nyt valtavan tärkeäksi. Ei ole tarvinnut olla yksin.
Myös muunlaista terapiaa olen hankkinut. Tuttu tarjosi Toikan pöytäkangaspuita, kudontaleveydeltään 80 cm, ja eipä kauhean montaa kertaa tarvinnut tarjota kun minä hain ne itselleni. Nämä kivat jäivät nyt Pohjanmaalle, koska tässä asunnossa ei ole niille nyt tilaa. Saatan joskus joutua siis viikonloppuloman jälkeen sanomaan etten voi millään tulla maanantaina kouluun, koska mulla on vielä pari raitaa mattoa tekemättä, nyt ei yksinkertaisesti vain voi jättää kesken... :)
Myös hevoset ovat takaisin kuvioissa, tiiviimmin kuin tähän asti moneen vuoteen. Mitäs siitä silloin sanottiinkaan, että hevoset jäävät kun pojat tulevat kuvioihin.. :) Etsinnässä on vuokraheppa, jota käydä paijailemassa kerran pari viikossa, ja jolla jatkaa tätä merkittävää puskaratsastajan uraa. Toivottavasti löydän jonkun nelijalkaisen kaverin.
---
Kiitos viime postaukseen tulleista kommenteista. Sanoja ei tosiaan ole, eikä tätä surua mikään pienennä. Päätin kuitenkin että olkoot tämä blogi yksi väylä millä sitä tavallaan purkaa.. Ja koska käsitöiden teko ja opiskelu ei kuitenkaan lopu, olisi sääli jättää se kaikki dokumentoimatta. Matka jatkuu..